Kolmen maan rajamailla

Florianopoliksesta alkuillasta lahteneen yobussin saavuttua (nelja tuntia myohassa) pieneen Foz do Iguaçun kaupunkiin, suuntasin taas kerran rinkkani kanssa hostellille. Hostellin olin jalleen varannut Hostelbookerssin kautta, Montevideoa lukuunottamatta sita kautta on aina loytynyt kivoja hostelleja, eika tamakaan ollut poikkeus. Hostel Bambu oli ehka yksi kivoimmista hostelleista, joissa olen reissuillani ollut - erityisen kivan siita teki tietenkin varsin mukava henkilokunta ja kaikki ne uudet tutut. Suuntasinkin heti aamupalalle kun siihen sain luvan, vaikka se periaatteessa ei olisi minulle kuulunutkaan.

Aamupalalla tapasinkin jo paljon uusia tuttuja, ja "jatkaporukalla" (eli siis nelja poikaa ja mina) lahdimme heti aamupalan jalkeen katsomaan Itaipu Binacional -patoa. Tama kyseinen pato saattaa akkiseltaan kuulostaa tylsalta, mutta kun kuulee projektin taustoista, ainakin oma mielenkiintoni herasi. Itaipu on maailman suurin vesivoimala, Binacional -nimi tulee siita, etta se on puoliksi Brasilian, puoliksi Paraguayn omistuksessa. Vesivoimala on niin suuri, etta se tuottaa 90% Paraguayn koko energiantarpeesta ja jopa 10-20% koko Brasilian energiantarpeesta. Koko tama energia on "puhdasta", koska on kyseessa vesivoima, ja Itaipun ansiosta joka vuosi saastytaankin valtavalta maaralta paastoja, kun fossiilisten polttoaineiden kaytto ei talta osin ole tarpeellista. Mutta. Sitten se toinen puoli, mita kaikkea vaadittiin taman padon rakentamiseksi. Itaipu sijaitsee Parana-joessa, ja sen vesiallas on yksi suurimpia maailmassa, pinta-alaltaan toistatuhatta neliokilometria. Arvatenkin, tama alue ei alunperin ollut pelkkaa jokea, eika vedenpinnan taso tietenkaan ollut niin korkea. Padon rakentamiseksi tuhottiin siis arviolta 700-1000 neliokilometria sademetsaa ja samalla monien elainlajien koti, useita alkuperaiskansojen kylia ja mika hammastyttavinta - mahtavat Sete Quedas -vesiputoukset. Kaikki tama jai siis vesialtaan alle, ja jotkut asiantuntijat ovatkin spekuloineet, etta padon rakentamisella voi olla pidemmalla aikavalilla erittain tuhoisia vaikutuksia alueen ekosysteemiin.

Maanantaipaiva kului siis edellamainittua patoa ihmetellessa, tiistaina sitten suuntasin uusien kavereideni kanssa alueen paanahtavyytta, eli Iguazun putouksia, katsomaan. Argentiinan ja Brasilian rajalla sijaitsevat Iguazun putoukset ovat tiettavasti maailman suurimmat, ja kieltamatta niiden nakeminen onkin jotain aivan sanoinkuvaamatonta. 90% putouksista on Argentiinan puolella, 10& Brasilian puolella. Tiistaina suuntasimme siis hostellin jarjestamalle paivaretkelle Argentiinan puolelle, joka sinansa on paljon mielenkiintoisempi, koska putouksia on enemman ja niita on mahdollista paasta katsomaan lahietaisyydelta. Olin aikaisemmin nahnyt vain yhden piennen vesiputouksen aikanaan Turkissa, ja taytyy kylla sanoa, etta sita ei mitenkaan voinut edes verrata naihin putouksiin. Iguazun putoukset ovat jotain aivan erilaista, jotain aivan uskomatonta, sanoinkuvaamatonta. Otin paljon valokuvia, mutta oli pakko ottaa videoitakin, silla mikaan valokuva ei pysty valittamaan lahellekaan sita nakya, kun ei siihen tahdo yksikaann videokaan pystya. Argentiinan puolella oli myos mahdollista tehda veneella kierros vesiputouksen alle, ja sinnehan me sitten tietenkin poikien kanssa mentiin. Virta putousten alla ja koko joessa oli hyvin voimakas, silla putoukset ovat valtavan isoja. Nain isonkin moottoriveneen oli valilla hankala edeta vastavirtaan, mutta siella sita vaan sitten kaytiin ihan vesiputouksen edessa, ja takaisin tultiin ihan uitettuina. Olin aika varma etta veneen kapteeni oli ehka jonkinlainen wannabe-rallikuski, koska vene hyppi ja heittelehti siina kovassa vauhdissa myotavirtaan siihen malliin. Tahan kierrokseen sisaltyi lisaksi "jeeppiajelu" (jeeppi osoittautui lahinna rekka-autoksi) viidakossa, joka kuitenkin tuotti pettymyksen, silla auton aiheuttama meteli oli niin luja ja vauhti niin kova, ettei yksikaan viidakon elain edes varmasti harkinnut lahelle tulemista. Joka tapauksessa, veneretki oli ehka yksi elamani parhaimmista kokemuksista, ehdottomasti. Illalla viela kokkasimme poikien kanssa kivan illallisen ja pojat halusivat juhlistaa jo etukateen mun syntymapaivaa, mika oli oikein mukavaa. :)

Keskiviikko oli sveitsilaisen Gabrielin ja irlantilaisten Miken ja Eionin viimeinen paiva Iguaçulla, joten paatimme yhdessa lahtea paivaksi Ciudad del Esteen, Paraguayhin. Olin jo aikaisemmin miettinyt siella kaymista, mutta en halunnut ihan oman turvallisuuteni takia lahtea yksin, koska tama paikka ei varsinaisesti ole tunnettu turvallisuudestaan. Ciudad del Estessa sanotaan piileksivan paljon kansainvalisesti etsintakuulutettuja rikollisia ym. lainsuojattomia, silla Paraguayn valtio ei pysty pitamaan aluetta hallinnassaan. Turisteille ja muille etela-amerikkalaisille tama kaupunki onkin tuttu halvasta (ja suurimmalta osin salakuljetetusta) elektroniikastaan. Siella siis pyorimme poikien kanssa koko paivan, ja lopulta paadyimme kaikki ostamaan muutaman dollarin hintaiset rannekellot ja vaatteita, ja tulimme ruokapaikkaa etsiessamme siihen tulokseen, etta paraguaylaiset eivat mita luultavimmin syo mitaan, silla kahden tunnin etsimisen jalkeen emme edelleenkaan loytaneet minkaankaltaista ruokapaikkaa, vaan paatimme suosiolla palata takaisin Brasiliaan ja turvautua McDonaldsin antimiin.

Torstaina kavin viela itse omin nokkineni tutustumassa Iguazun putousten Brasilian puoleiseen osaan, josta on mahdollista saada ns. kokonaiskuva putouksista. Torstai-illalla istuskelin sitten viela hostellilla, odotellen illalla Asuncióniin, Paraguayhin lahtevaa bussiani. Hostellin henkilokunnan pojat olivat muistaneet synttaripaivani (ekana paivana huomasivat passista), ja olivat etsineet netista, kuinka sanotaan "Hyvaa syntymapaivaa" suomeksi, ja tulivat sita sitten toivottelemaan. Myohemmin illalla Franco, yksi kolmesta vastaanoton pojista, tuli viela caipiriñhan kanssa onnittelemaan ja lauloivat Diegon (yksi toinen vastaanoton poika) kanssa paljon onnea vaan englanniksi ja yrittivat viela suomeksikin. Naissa tunnelmissa oli kiva sitten lahtea suuntaamaan bussilla kohti bussiterminaalia ja Paraguayta, sain jopa kuljettajan puhuttua yli ettei tarvinnut taas rinkan kanssa menna sen karusellihakkyran lapi, vaan sain odottaa bussin etuosassa.

Kaiken kaikkiaan alkuviikko Fozissa oli kylla uusien tuttujeni ja mukavan hostellin vaen ansiosta ehka paras pysakki tahan mennessa. Irlantilaisten poikien kanssa on tarkoitus jouluna ja uutena vuotena nahda La Pazissa, Boliviassa, ja mahdollisesti siita sitten lahtea yhdessa reissaamaan eteenpain, ja sveitsilainen Gabrielkin jo kutsui minut Zürichiin ensi kesana kun olen taas Sveitsiin menossa.

Ai niin, ja yksi hauska juttu piti viela kertoa. Bussissa Florianopoliksesta Foziin tapasin kaksi kreikkalaista miesta, jotka myoskin olivat reissaamassa ympari lattareita. Vain toinen naista (n.40v) puhui englantia, ja halusi kovasti jutella. Siina sitten matkasuunnitelmista juteltiin, ja kavi ilmi etta kaverukset olivat jo muutaman viikkoa matkustelleet ympari Brasiliaa. Sitten tama englanninkielentaitoinen kysyi minulta etta oliko minulla tietoa, etta jos on kaynyt Brasiliassa eika ole ottanut jo aikaisemmin keltakuumerokotusta, ei paase ulos maasta? Ja etta mika se sellainen keltakuume sitten on, ihan humpuukia. Olin ensin, etta mita? Kaikkien reissaajienhan tulisi jo ennen lahtoa selvittaa nama, eika ollut tyypeilla mitaan tietoa koko keltakuumeesta tai sen vaarallisuudesta. Paras oli kuitenkin viela tulematta: kavi myos ilmi, etta kumppanukset olivat suuntaamassa muutamaksi viikoksi veneilemaan Amazonin viidakkoon, mutta kummallakaan ei ollut malarialaakitysta, eika edes tietoa, MIKA ON MALARIA! Meinasin nauraa itseni ihan kippuraan. :) Tosin tama samainen heppu totesi myoskin, etta haluaa ehdottomasti menna Chileen, jotta nakee "miten intiaanit elaa"... Ei ehka ihan jarjenjuoksun riemuvoitto tama tapaus... :)