Florianopoliksesta alkuillasta lahteneen yobussin saavuttua (nelja tuntia myohassa) pieneen Foz do Iguaçun kaupunkiin, suuntasin taas kerran rinkkani kanssa hostellille. Hostellin olin jalleen varannut Hostelbookerssin kautta, Montevideoa lukuunottamatta sita kautta on aina loytynyt kivoja hostelleja, eika tamakaan ollut poikkeus. Hostel Bambu oli ehka yksi kivoimmista hostelleista, joissa olen reissuillani ollut - erityisen kivan siita teki tietenkin varsin mukava henkilokunta ja kaikki ne uudet tutut. Suuntasinkin heti aamupalalle kun siihen sain luvan, vaikka se periaatteessa ei olisi minulle kuulunutkaan.
Aamupalalla tapasinkin jo paljon uusia tuttuja, ja "jatkaporukalla" (eli siis nelja poikaa ja mina) lahdimme heti aamupalan jalkeen katsomaan Itaipu Binacional -patoa. Tama kyseinen pato saattaa akkiseltaan kuulostaa tylsalta, mutta kun kuulee projektin taustoista, ainakin oma mielenkiintoni herasi. Itaipu on maailman suurin vesivoimala, Binacional -nimi tulee siita, etta se on puoliksi Brasilian, puoliksi Paraguayn omistuksessa. Vesivoimala on niin suuri, etta se tuottaa 90% Paraguayn koko energiantarpeesta ja jopa 10-20% koko Brasilian energiantarpeesta. Koko tama energia on "puhdasta", koska on kyseessa vesivoima, ja Itaipun ansiosta joka vuosi saastytaankin valtavalta maaralta paastoja, kun fossiilisten polttoaineiden kaytto ei talta osin ole tarpeellista. Mutta. Sitten se toinen puoli, mita kaikkea vaadittiin taman padon rakentamiseksi. Itaipu sijaitsee Parana-joessa, ja sen vesiallas on yksi suurimpia maailmassa, pinta-alaltaan toistatuhatta neliokilometria. Arvatenkin, tama alue ei alunperin ollut pelkkaa jokea, eika vedenpinnan taso tietenkaan ollut niin korkea. Padon rakentamiseksi tuhottiin siis arviolta 700-1000 neliokilometria sademetsaa ja samalla monien elainlajien koti, useita alkuperaiskansojen kylia ja mika hammastyttavinta - mahtavat Sete Quedas -vesiputoukset. Kaikki tama jai siis vesialtaan alle, ja jotkut asiantuntijat ovatkin spekuloineet, etta padon rakentamisella voi olla pidemmalla aikavalilla erittain tuhoisia vaikutuksia alueen ekosysteemiin.
Maanantaipaiva kului siis edellamainittua patoa ihmetellessa, tiistaina sitten suuntasin uusien kavereideni kanssa alueen paanahtavyytta, eli Iguazun putouksia, katsomaan. Argentiinan ja Brasilian rajalla sijaitsevat Iguazun putoukset ovat tiettavasti maailman suurimmat, ja kieltamatta niiden nakeminen onkin jotain aivan sanoinkuvaamatonta. 90% putouksista on Argentiinan puolella, 10& Brasilian puolella. Tiistaina suuntasimme siis hostellin jarjestamalle paivaretkelle Argentiinan puolelle, joka sinansa on paljon mielenkiintoisempi, koska putouksia on enemman ja niita on mahdollista paasta katsomaan lahietaisyydelta. Olin aikaisemmin nahnyt vain yhden piennen vesiputouksen aikanaan Turkissa, ja taytyy kylla sanoa, etta sita ei mitenkaan voinut edes verrata naihin putouksiin. Iguazun putoukset ovat jotain aivan erilaista, jotain aivan uskomatonta, sanoinkuvaamatonta. Otin paljon valokuvia, mutta oli pakko ottaa videoitakin, silla mikaan valokuva ei pysty valittamaan lahellekaan sita nakya, kun ei siihen tahdo yksikaann videokaan pystya. Argentiinan puolella oli myos mahdollista tehda veneella kierros vesiputouksen alle, ja sinnehan me sitten tietenkin poikien kanssa mentiin. Virta putousten alla ja koko joessa oli hyvin voimakas, silla putoukset ovat valtavan isoja. Nain isonkin moottoriveneen oli valilla hankala edeta vastavirtaan, mutta siella sita vaan sitten kaytiin ihan vesiputouksen edessa, ja takaisin tultiin ihan uitettuina. Olin aika varma etta veneen kapteeni oli ehka jonkinlainen wannabe-rallikuski, koska vene hyppi ja heittelehti siina kovassa vauhdissa myotavirtaan siihen malliin. Tahan kierrokseen sisaltyi lisaksi "jeeppiajelu" (jeeppi osoittautui lahinna rekka-autoksi) viidakossa, joka kuitenkin tuotti pettymyksen, silla auton aiheuttama meteli oli niin luja ja vauhti niin kova, ettei yksikaan viidakon elain edes varmasti harkinnut lahelle tulemista. Joka tapauksessa, veneretki oli ehka yksi elamani parhaimmista kokemuksista, ehdottomasti. Illalla viela kokkasimme poikien kanssa kivan illallisen ja pojat halusivat juhlistaa jo etukateen mun syntymapaivaa, mika oli oikein mukavaa. :)
Keskiviikko oli sveitsilaisen Gabrielin ja irlantilaisten Miken ja Eionin viimeinen paiva Iguaçulla, joten paatimme yhdessa lahtea paivaksi Ciudad del Esteen, Paraguayhin. Olin jo aikaisemmin miettinyt siella kaymista, mutta en halunnut ihan oman turvallisuuteni takia lahtea yksin, koska tama paikka ei varsinaisesti ole tunnettu turvallisuudestaan. Ciudad del Estessa sanotaan piileksivan paljon kansainvalisesti etsintakuulutettuja rikollisia ym. lainsuojattomia, silla Paraguayn valtio ei pysty pitamaan aluetta hallinnassaan. Turisteille ja muille etela-amerikkalaisille tama kaupunki onkin tuttu halvasta (ja suurimmalta osin salakuljetetusta) elektroniikastaan. Siella siis pyorimme poikien kanssa koko paivan, ja lopulta paadyimme kaikki ostamaan muutaman dollarin hintaiset rannekellot ja vaatteita, ja tulimme ruokapaikkaa etsiessamme siihen tulokseen, etta paraguaylaiset eivat mita luultavimmin syo mitaan, silla kahden tunnin etsimisen jalkeen emme edelleenkaan loytaneet minkaankaltaista ruokapaikkaa, vaan paatimme suosiolla palata takaisin Brasiliaan ja turvautua McDonaldsin antimiin.
Torstaina kavin viela itse omin nokkineni tutustumassa Iguazun putousten Brasilian puoleiseen osaan, josta on mahdollista saada ns. kokonaiskuva putouksista. Torstai-illalla istuskelin sitten viela hostellilla, odotellen illalla Asuncióniin, Paraguayhin lahtevaa bussiani. Hostellin henkilokunnan pojat olivat muistaneet synttaripaivani (ekana paivana huomasivat passista), ja olivat etsineet netista, kuinka sanotaan "Hyvaa syntymapaivaa" suomeksi, ja tulivat sita sitten toivottelemaan. Myohemmin illalla Franco, yksi kolmesta vastaanoton pojista, tuli viela caipiriñhan kanssa onnittelemaan ja lauloivat Diegon (yksi toinen vastaanoton poika) kanssa paljon onnea vaan englanniksi ja yrittivat viela suomeksikin. Naissa tunnelmissa oli kiva sitten lahtea suuntaamaan bussilla kohti bussiterminaalia ja Paraguayta, sain jopa kuljettajan puhuttua yli ettei tarvinnut taas rinkan kanssa menna sen karusellihakkyran lapi, vaan sain odottaa bussin etuosassa.
Kaiken kaikkiaan alkuviikko Fozissa oli kylla uusien tuttujeni ja mukavan hostellin vaen ansiosta ehka paras pysakki tahan mennessa. Irlantilaisten poikien kanssa on tarkoitus jouluna ja uutena vuotena nahda La Pazissa, Boliviassa, ja mahdollisesti siita sitten lahtea yhdessa reissaamaan eteenpain, ja sveitsilainen Gabrielkin jo kutsui minut Zürichiin ensi kesana kun olen taas Sveitsiin menossa.
Ai niin, ja yksi hauska juttu piti viela kertoa. Bussissa Florianopoliksesta Foziin tapasin kaksi kreikkalaista miesta, jotka myoskin olivat reissaamassa ympari lattareita. Vain toinen naista (n.40v) puhui englantia, ja halusi kovasti jutella. Siina sitten matkasuunnitelmista juteltiin, ja kavi ilmi etta kaverukset olivat jo muutaman viikkoa matkustelleet ympari Brasiliaa. Sitten tama englanninkielentaitoinen kysyi minulta etta oliko minulla tietoa, etta jos on kaynyt Brasiliassa eika ole ottanut jo aikaisemmin keltakuumerokotusta, ei paase ulos maasta? Ja etta mika se sellainen keltakuume sitten on, ihan humpuukia. Olin ensin, etta mita? Kaikkien reissaajienhan tulisi jo ennen lahtoa selvittaa nama, eika ollut tyypeilla mitaan tietoa koko keltakuumeesta tai sen vaarallisuudesta. Paras oli kuitenkin viela tulematta: kavi myos ilmi, etta kumppanukset olivat suuntaamassa muutamaksi viikoksi veneilemaan Amazonin viidakkoon, mutta kummallakaan ei ollut malarialaakitysta, eika edes tietoa, MIKA ON MALARIA! Meinasin nauraa itseni ihan kippuraan. :) Tosin tama samainen heppu totesi myoskin, etta haluaa ehdottomasti menna Chileen, jotta nakee "miten intiaanit elaa"... Ei ehka ihan jarjenjuoksun riemuvoitto tama tapaus... :)
lauantai 20. joulukuuta 2008
Rantaturistina Florianopoliksessa, ainakin melkein.
Keskiviikkona, 18 tunnin bussimatkan jalkeen, saavuttiin Lauran kanssa vihdoin Florianopoliksen bussiasemalle. Matkalla kavi hyva tuuri, silla bussifirma halusi jostain syysta vaihtaa meidan bussin Porto Alegressa toiseen bussiin, joka sattui olemaan Cama. Niille, joille Cama ei kerro mitaan, selvitetaanpa hieman. Taalla Etela-Amerikassa on olemassa yleensa ottaen kahdenlaisia busseja, jotka kulkevat nimella Cama ja Semi-cama. Koska etaisyydet ovat taalla hurjan pitkia, ja bussit yleensa yobusseja, turistit varsinkin maksavat monesti vahan ekstraa paastakseen vahan parempaan bussiin ja pystyakseen nain nukkumaan yonsa paremmin. Cama tarkoittaa sankya, ja bussisanastossa viittaa bussiin, jossa on vain kolme penkkia per rivi (normaalin neljan sijaan). Nama penkit ovat isoja, ja ne pystyy kaatamaan taaksepain lahes makuuasentoon. Matkustaminen Cama-bussissa on siis arvatenkin mukavampaa kuin Semi-camassa, joka kaytannossa tarkoittaa ihan normaalia bussia, joiden penkit saa kuitenkin ehka vahan normaalia enemman taaksepain, ja joissa on jalkatuki. No, joka taupauksessa, Porto Alegressa saimme siis kayttoomme tallaisen Cama-bussin ja loppumatka sujuikin sitten jo mukavasti nukkuen.
Florianopoliksen bussiasemalta lahdimme etsimaan paikallisbussiasemaa, ja bussia, joka jatkaisi Barra da Lagoaan, toiselle puolelle saarta. Florianopolis sijaitsee siis puoliksi mantereella, puoliksi Ilha de Santa Catarinan saarella, ja toimii nain eraanlaisena porttina kyseiselle saarelle. Meidan majapaikkamme oli nimenomaan saaren Atlantin puoleisella puolella, pienessa rantakylassa, joka tietenkin oli melkoisesti turistien kansoittama. Siella missa on meri ja valkoista hiekkaa, on turisteja. Mukaanlukien mina. :) Paikallisbussi osoittautui varsinaiseksi missioksi, silla Brasiliassa paikallisbusseissa kaikkien matkustajien pitaa bussiin astuttuaan ja maksettuaan menna eraanlaisen "karusellin" lapi, joka sitten laskee matkustajien maaran. Tama vempele on hyvinkin reilun metrin korkuinen ja erittain ahdas, kuvitelkaapas miten siita mennaan lapi rinkan ja repun kanssa... Aivan tajuton kuumuus, ihmisia tunkee joka puolelta, ja ala siina sitten avaamaan rinkan kantohihnoja etta saat rinkan heitettya hakkyran yli ja paaset itse siita lapi. Onneksi oli toisella puolella mies joka tajusi neitojen hadan ja otti rinkat vastaan toisella puolella. Ja tama piti tietenkin sitten tehda viela kahdesti, kun oli bussinvaihto edessa Lagoa de Conceiçaossa ennen saapumista Barra da Lagoaan. Jo meinasi tehda mieli heittaytya rinkan kanssa maahan jossain vaiheessa, kun siina liki kolme tuntia naissa tukahduttavan kuumissa paikallisbusseissa ihmisruuhkassa seisottiin...
No, kaikki se bussisompailu oli kylla ehdottomasti sen arvoista, mita nahtiin kun paastiin Barra da Lagoaan. Kuvitelkaa - vuoria, tiheaa sademetsaa, valkoista rantaa silmankantamattomiin, palmuja, hedelmapuita, aaltojen lyodessa rantaan. Siina vaiheessa kavi kylla mielessa etta jos jokin paikka maailmassa voi olla lahella paratiisia, niin se on kylla Barra da Lagoa. Perilla Lauran valitsema hostelli osoittautui oikein mukavaksi, vaikka yolla olikin varsin meluisa. Siella sitten vietettiin useampi paiva rannalla aurinkoa ottaen ja meressa uiden, ihan kuin kunnon rantaturistit. Mina tietenkin paloinkin, mutta rusketukseksihan se aika nopeasti muuttui.
Saavuttuamme Brasiliaan aloin tehda huomioita paikallisista ihmisista, etenkin naisista. Brasilialaisten naisten pukeutumistyyli on vahintaankin erikoinen - pikkupikkustringbikinien lisaksi lahes jokaisella naisella on paksupohjaiset (niin siis ne sellaiset laskipohjaiset), vaahtomuovista tehdyt sandaalit tai varvastossut. Ja niita oikeasti myydaan kaikissa hienoissakin kenkakaupoissakin, kuvitelkaa... Taitaa olla sanomattakin selvaa ettei tullut silta reissulta kenkia ostettua - back to the 90's... Vaatetus muutenkin on melko erikoinen - mita enemman lycraa, glitteria, hiletta, kiiltavaa, metallinhohtoa, kukkasia... Sita parempi.
Lauantaipaiva oli sitten meidan reissun kohokohta - lahdettiin Lauran kanssa liitovarjoilemaan. Laura oli jostain saanut selville etta Lagoassa (se kaupunki Barra da Lagoan ja Florianopoliksen valilla) siihen on mahdollisuus, ja etta se on viela suhteellisen halpaa, n. 12o realia (n. 40€). Torstaista asti siis jo odotettiin sopivaa tuulta, etta paastaisiin liitelemaan, ja lauantaina tahan sitten tarjoutui mahdollisuus. Mina menin meista kahdesta ensin, ohjaajan kanssahan me tietenkin tandemina liideltiin. Taytyy sanoa, etta on melko hurja kokemus juosta alas kallionkielekkeelta ja toivoa, etta varjo ottaa kiinni ja kantaa. Ilmassa sitten ei enaa niin hurjalta tuntunutkaan, vaikka oltiinkin tosi korkealla. Parinkymmenen minuutin paasta laskeuduttiin laheiselle pellolle, eika se laskeutuminen ollutkaan ihan niin helppoa mita sita luulisi, kun olisi pitanyt juosta, mutta sita ei ekalla kerralla yhtaan tajua miten nopeasti se maa tuleekaan vastaan. Siihenhan mina sitten toyssahdin polvilleni ketoon. Lauralla ei tosin kaynyt yhta hyva tuuri, kun laskeutuivat asfaltille ja muksahti maahan takapuolelleen.
Kaiken kaikkiaan Barra da Lagoassa rannalla vietetty loppuviikko oli oikein mukavaa vaihtelua Buenos Airesin ja Montevideon kaupunkielamaan. Reissulla on ihan hyva rentoutuakin valilla, ja meilla se onnistui oikein mainiosti rannalla maatessa, auringonpaisteessa, vesimelonia ja mangoa ja muita hedelmia syodessa. :) Jokapaivaista elamaa Brasiliassa helpotti hurjasti myos Lauran portugalin osaaminen - hitaasti puhuttua espanjaa portugalinkieliset ymmartavat kylla myoskin, ja sillahan mina siella koitin selvita, mutta portugalin osaamisellakin on kieltamatta puolensa.
Sunnuntaina oli sitten viimeinen paiva meilla molemmilla, Lauran Etela-Amerikan kierros oli jo lopuillaan ja han suuntasikin Sao Pauloon seuraavana paivana olevaa lentoaan varten. Itsellani matka jatkui Foz do Iguaçulle, eli Iguazun putouksille; Argentiinan, Paraguayn ja Brasilian rajalle.
Florianopoliksen bussiasemalta lahdimme etsimaan paikallisbussiasemaa, ja bussia, joka jatkaisi Barra da Lagoaan, toiselle puolelle saarta. Florianopolis sijaitsee siis puoliksi mantereella, puoliksi Ilha de Santa Catarinan saarella, ja toimii nain eraanlaisena porttina kyseiselle saarelle. Meidan majapaikkamme oli nimenomaan saaren Atlantin puoleisella puolella, pienessa rantakylassa, joka tietenkin oli melkoisesti turistien kansoittama. Siella missa on meri ja valkoista hiekkaa, on turisteja. Mukaanlukien mina. :) Paikallisbussi osoittautui varsinaiseksi missioksi, silla Brasiliassa paikallisbusseissa kaikkien matkustajien pitaa bussiin astuttuaan ja maksettuaan menna eraanlaisen "karusellin" lapi, joka sitten laskee matkustajien maaran. Tama vempele on hyvinkin reilun metrin korkuinen ja erittain ahdas, kuvitelkaapas miten siita mennaan lapi rinkan ja repun kanssa... Aivan tajuton kuumuus, ihmisia tunkee joka puolelta, ja ala siina sitten avaamaan rinkan kantohihnoja etta saat rinkan heitettya hakkyran yli ja paaset itse siita lapi. Onneksi oli toisella puolella mies joka tajusi neitojen hadan ja otti rinkat vastaan toisella puolella. Ja tama piti tietenkin sitten tehda viela kahdesti, kun oli bussinvaihto edessa Lagoa de Conceiçaossa ennen saapumista Barra da Lagoaan. Jo meinasi tehda mieli heittaytya rinkan kanssa maahan jossain vaiheessa, kun siina liki kolme tuntia naissa tukahduttavan kuumissa paikallisbusseissa ihmisruuhkassa seisottiin...
No, kaikki se bussisompailu oli kylla ehdottomasti sen arvoista, mita nahtiin kun paastiin Barra da Lagoaan. Kuvitelkaa - vuoria, tiheaa sademetsaa, valkoista rantaa silmankantamattomiin, palmuja, hedelmapuita, aaltojen lyodessa rantaan. Siina vaiheessa kavi kylla mielessa etta jos jokin paikka maailmassa voi olla lahella paratiisia, niin se on kylla Barra da Lagoa. Perilla Lauran valitsema hostelli osoittautui oikein mukavaksi, vaikka yolla olikin varsin meluisa. Siella sitten vietettiin useampi paiva rannalla aurinkoa ottaen ja meressa uiden, ihan kuin kunnon rantaturistit. Mina tietenkin paloinkin, mutta rusketukseksihan se aika nopeasti muuttui.
Saavuttuamme Brasiliaan aloin tehda huomioita paikallisista ihmisista, etenkin naisista. Brasilialaisten naisten pukeutumistyyli on vahintaankin erikoinen - pikkupikkustringbikinien lisaksi lahes jokaisella naisella on paksupohjaiset (niin siis ne sellaiset laskipohjaiset), vaahtomuovista tehdyt sandaalit tai varvastossut. Ja niita oikeasti myydaan kaikissa hienoissakin kenkakaupoissakin, kuvitelkaa... Taitaa olla sanomattakin selvaa ettei tullut silta reissulta kenkia ostettua - back to the 90's... Vaatetus muutenkin on melko erikoinen - mita enemman lycraa, glitteria, hiletta, kiiltavaa, metallinhohtoa, kukkasia... Sita parempi.
Lauantaipaiva oli sitten meidan reissun kohokohta - lahdettiin Lauran kanssa liitovarjoilemaan. Laura oli jostain saanut selville etta Lagoassa (se kaupunki Barra da Lagoan ja Florianopoliksen valilla) siihen on mahdollisuus, ja etta se on viela suhteellisen halpaa, n. 12o realia (n. 40€). Torstaista asti siis jo odotettiin sopivaa tuulta, etta paastaisiin liitelemaan, ja lauantaina tahan sitten tarjoutui mahdollisuus. Mina menin meista kahdesta ensin, ohjaajan kanssahan me tietenkin tandemina liideltiin. Taytyy sanoa, etta on melko hurja kokemus juosta alas kallionkielekkeelta ja toivoa, etta varjo ottaa kiinni ja kantaa. Ilmassa sitten ei enaa niin hurjalta tuntunutkaan, vaikka oltiinkin tosi korkealla. Parinkymmenen minuutin paasta laskeuduttiin laheiselle pellolle, eika se laskeutuminen ollutkaan ihan niin helppoa mita sita luulisi, kun olisi pitanyt juosta, mutta sita ei ekalla kerralla yhtaan tajua miten nopeasti se maa tuleekaan vastaan. Siihenhan mina sitten toyssahdin polvilleni ketoon. Lauralla ei tosin kaynyt yhta hyva tuuri, kun laskeutuivat asfaltille ja muksahti maahan takapuolelleen.
Kaiken kaikkiaan Barra da Lagoassa rannalla vietetty loppuviikko oli oikein mukavaa vaihtelua Buenos Airesin ja Montevideon kaupunkielamaan. Reissulla on ihan hyva rentoutuakin valilla, ja meilla se onnistui oikein mainiosti rannalla maatessa, auringonpaisteessa, vesimelonia ja mangoa ja muita hedelmia syodessa. :) Jokapaivaista elamaa Brasiliassa helpotti hurjasti myos Lauran portugalin osaaminen - hitaasti puhuttua espanjaa portugalinkieliset ymmartavat kylla myoskin, ja sillahan mina siella koitin selvita, mutta portugalin osaamisellakin on kieltamatta puolensa.
Sunnuntaina oli sitten viimeinen paiva meilla molemmilla, Lauran Etela-Amerikan kierros oli jo lopuillaan ja han suuntasikin Sao Pauloon seuraavana paivana olevaa lentoaan varten. Itsellani matka jatkui Foz do Iguaçulle, eli Iguazun putouksille; Argentiinan, Paraguayn ja Brasilian rajalle.
Montevideo - fake publicity
No niin, sainhan taas aikaiseksi taman kirjoitusurakan. Tassa jo valilla ehdin unohtaa kaikessa hassakassa salasananikin enka saanut kirjoitettua, mutta nyt siis tulee taas kuulumisia mita luultavimmin useamankin postauksen verran. :)
Tosiaan, haikeana siis lahdin Buenos Airesista kohti Montevideoa, mutta kuitenkin ihan odottavaisin mielin, silla rakkaasta Lonely Planetistani luin etta Montevideo on monen reppureissaajan ehdoton suosikki. Paikalla kavi kuitenkin ilmi, etta ensinnakin Hostelbookerssin kautta varamaani, monien matkaajien suosittelema Palermo Art Hostel oli ihan syvalta - ei lahellakaan keskustaa (itseasiassa aika vaarallisen tuntuisella alueella), likainen, pimea ja muutenkin epamiellyttava. Perusteellisemman tarkastelun tuloksena myos henkilokunta osoittautui hyvin ynseaksi, heita ei esimerkiksi kiinnostanut opastaa matkaajia kaupungin suhteen, kuten monissa muissa hostelleissa on ollut tapana. Hostellissa oli lisaksi kyltteja joka paikassa, tyyliin "Suihkun kesto max. 6 minuuttia". No good, oon ihan varma etta joku henkilokunnasta oli hakkeroinut itsensa Hostelbookkerssien sivustolle ja kirjoittanut feikkikommentteja paikasta.
No, joka tapauksessa, saavuin Montevideoon sunnuntai-illalla, ja ensivaikutelma kaupungista oli varsin nuhjuinen ja vaarallinenkin. Uruguaylaisilla on tapana viettaa paljon aikaa ulkona, sunnuntai on siis perheen kanssa vietettavaa aikaa, ja jokaisella perheella on muovituolit kadulla talon ulkopuolella, ja jokainen kantaa mukanaan termospulloa ja mate-mukia. Mate on taalla Etela-Amerikassa hyvin yleisesti juotu yrttitee, joka sisaltaa runsaasti kofeiinia ja auttaa nain paikallisia jaksamaan. Matea kaytetaan myos painonpudotukseen, silla sen kerrotaan poistavan nalantunteen. Mika tasta ihmisten kaduilla hengaamisesta teki vaarallisen tuntuista, oli etta hostellin laheisilla pienilla kaduilla oleili paljon epamaaraisia poikaporukoita, jotka sitten lahtivat seuraamaan ja huutelivat kaikkea.
Maanantaiaamuna lahdin jo aikaisin eraan matkatoimiston jarjestamalle kaupunkikierrokselle. 3,5h kestaneen kierroksen aikana tutustuimme mita luultavimmin joka ainoaan kaupungin monumenttiin ja patsaaseen ja sen ja sen vuosikymmenen arkkitehtuuria esittaviin rakennuksiin. Sitten taman kierroksen jalkeen olikin jo sellainen olo, ettei kaupungissa juurikaan ole mitaan nahtavaa enaa. Aloin jo hiljalleen katua sita, etta ostin bussilippuni Florianopolikseen, Brasiliaan, vasta torstaiksi - kun jo maanantaina alkoi tuntua tylsalta.
Tiistaina sattumalta tapasin hostellissani kaksi tyttoa, jotka olivat kanssani samassa hostellissa Buenos Airesissakin. Oltiin kaikki kolme ihan sattumalta paadytty samaan hostelliin, ja niin paatettiin yhdessa lahtea kiertamaan vanhaa kaupunkia. Paivan mittaan kavi ilmi, etta naista tytoista toinen, saksalainen Laura, oli samana iltana jo lahdossa kohti Florianopolista. Hostellilla aloin sitten miettia, mahtaisikohan olla viela mahdollista vaihtaa se torstain bussilippu tiistaiksi, ja ihan hammastyin kun yhdella puhelinsoitolla tama onnistui, eika hostellin kanssakaan ollut mitaan ongelmaa aikaisemmalla lahdolla. Harvemmin taalla pain asiat onnistuu noinkin napparasti, normaalisti kun pitaa vahintaan soittaa se kymmenen puhelua ja kayda ainakin viidessa toimistossa ennen kuin onnistuu. No, joka tapauksessa, olin oikein tyytyvainen, kun paasin jo jatkamaan matkaa, ja sain viela matkaseuraakin kun Laura oli samassa bussissa, eika tarvinnut "hukata" niita kahta paivaa hengailemalla Montevideossa ilman mitaan jarkevaa tekemista.
Lyhyesti tiivistettyna, kuten jo otsikostakin nakee, Montevideo oli melkoinen pettymys, etenkin Buenos Airesin jalkeen. Montevideosta puhutaan usein "pienena Buenos Airesina", mutta ihan rehellisesti sanottuna niilla ei kylla ihan hirveesti ole tekemista keskenaan. Kaupunki ei ollut lahellekaan niin eurooppalainen kuin Buenos Aires, eika tekemista riittanyt juuri alkuunkaan. Lonely Planet on harvoin vaarassa, mutta Montevideon suhteen nain paasi kaymaan, silla myohemmin puhuttuani useammankin reppureissaajan kanssa, kaikki ovat samaa mielta siita, etta Montevideo on tooooosi tylsa. Eika siis mikaan reppureissaajien ehdoton suosikki. Fake publicity. :)
Tosiaan, haikeana siis lahdin Buenos Airesista kohti Montevideoa, mutta kuitenkin ihan odottavaisin mielin, silla rakkaasta Lonely Planetistani luin etta Montevideo on monen reppureissaajan ehdoton suosikki. Paikalla kavi kuitenkin ilmi, etta ensinnakin Hostelbookerssin kautta varamaani, monien matkaajien suosittelema Palermo Art Hostel oli ihan syvalta - ei lahellakaan keskustaa (itseasiassa aika vaarallisen tuntuisella alueella), likainen, pimea ja muutenkin epamiellyttava. Perusteellisemman tarkastelun tuloksena myos henkilokunta osoittautui hyvin ynseaksi, heita ei esimerkiksi kiinnostanut opastaa matkaajia kaupungin suhteen, kuten monissa muissa hostelleissa on ollut tapana. Hostellissa oli lisaksi kyltteja joka paikassa, tyyliin "Suihkun kesto max. 6 minuuttia". No good, oon ihan varma etta joku henkilokunnasta oli hakkeroinut itsensa Hostelbookkerssien sivustolle ja kirjoittanut feikkikommentteja paikasta.
No, joka tapauksessa, saavuin Montevideoon sunnuntai-illalla, ja ensivaikutelma kaupungista oli varsin nuhjuinen ja vaarallinenkin. Uruguaylaisilla on tapana viettaa paljon aikaa ulkona, sunnuntai on siis perheen kanssa vietettavaa aikaa, ja jokaisella perheella on muovituolit kadulla talon ulkopuolella, ja jokainen kantaa mukanaan termospulloa ja mate-mukia. Mate on taalla Etela-Amerikassa hyvin yleisesti juotu yrttitee, joka sisaltaa runsaasti kofeiinia ja auttaa nain paikallisia jaksamaan. Matea kaytetaan myos painonpudotukseen, silla sen kerrotaan poistavan nalantunteen. Mika tasta ihmisten kaduilla hengaamisesta teki vaarallisen tuntuista, oli etta hostellin laheisilla pienilla kaduilla oleili paljon epamaaraisia poikaporukoita, jotka sitten lahtivat seuraamaan ja huutelivat kaikkea.
Maanantaiaamuna lahdin jo aikaisin eraan matkatoimiston jarjestamalle kaupunkikierrokselle. 3,5h kestaneen kierroksen aikana tutustuimme mita luultavimmin joka ainoaan kaupungin monumenttiin ja patsaaseen ja sen ja sen vuosikymmenen arkkitehtuuria esittaviin rakennuksiin. Sitten taman kierroksen jalkeen olikin jo sellainen olo, ettei kaupungissa juurikaan ole mitaan nahtavaa enaa. Aloin jo hiljalleen katua sita, etta ostin bussilippuni Florianopolikseen, Brasiliaan, vasta torstaiksi - kun jo maanantaina alkoi tuntua tylsalta.
Tiistaina sattumalta tapasin hostellissani kaksi tyttoa, jotka olivat kanssani samassa hostellissa Buenos Airesissakin. Oltiin kaikki kolme ihan sattumalta paadytty samaan hostelliin, ja niin paatettiin yhdessa lahtea kiertamaan vanhaa kaupunkia. Paivan mittaan kavi ilmi, etta naista tytoista toinen, saksalainen Laura, oli samana iltana jo lahdossa kohti Florianopolista. Hostellilla aloin sitten miettia, mahtaisikohan olla viela mahdollista vaihtaa se torstain bussilippu tiistaiksi, ja ihan hammastyin kun yhdella puhelinsoitolla tama onnistui, eika hostellin kanssakaan ollut mitaan ongelmaa aikaisemmalla lahdolla. Harvemmin taalla pain asiat onnistuu noinkin napparasti, normaalisti kun pitaa vahintaan soittaa se kymmenen puhelua ja kayda ainakin viidessa toimistossa ennen kuin onnistuu. No, joka tapauksessa, olin oikein tyytyvainen, kun paasin jo jatkamaan matkaa, ja sain viela matkaseuraakin kun Laura oli samassa bussissa, eika tarvinnut "hukata" niita kahta paivaa hengailemalla Montevideossa ilman mitaan jarkevaa tekemista.
Lyhyesti tiivistettyna, kuten jo otsikostakin nakee, Montevideo oli melkoinen pettymys, etenkin Buenos Airesin jalkeen. Montevideosta puhutaan usein "pienena Buenos Airesina", mutta ihan rehellisesti sanottuna niilla ei kylla ihan hirveesti ole tekemista keskenaan. Kaupunki ei ollut lahellekaan niin eurooppalainen kuin Buenos Aires, eika tekemista riittanyt juuri alkuunkaan. Lonely Planet on harvoin vaarassa, mutta Montevideon suhteen nain paasi kaymaan, silla myohemmin puhuttuani useammankin reppureissaajan kanssa, kaikki ovat samaa mielta siita, etta Montevideo on tooooosi tylsa. Eika siis mikaan reppureissaajien ehdoton suosikki. Fake publicity. :)
torstai 4. joulukuuta 2008
Buenos Airesin sykkeessa
22 tunnin bussimatkan jalkeen maanantaiaamuna saapui bussi Santiagosta tanne Buenos Airesiin. Vitsi etta vasytti, bussissa oli koko ajan joko liian kylma tai kuuma. No, naihin reippaamman mittaisiin bussimatkoihin saanee kai tottua kun niita "muutama" olis viela jaljella. Matka kuitenkin menee paljon nopeammin kun on joku jonka kanssa jutella, nyt juttelin yhden aussityton kanssa ja oli ihan kivaa. :) Vaikka kaytavan toisella puolella istuikin yksi tosi nihkea espanjalaistytto, joka koko ajan jaksoi valittaa jostain.
Neljas paiva siis nyt menossa taalla Buenos Airesissa, blogin paivityksessa meni hiukkasen aikaa, kun jostain syysta hostellini nettikoneilla on kielletty cookiessien kaytto eika siis saa blogiakaan paivitettya. Typeraa. No, nyt siis kuitenkin kuulumisia taalta.
Olen ihan rakastunut jo BA:iin. Ei tata kaupunkia ihan turhaan kehuta... Tosi erilainen paikka, verrattuna esimerkiksi Santiagoon. Buenos Aires on tosi eurooppalaisen tuntuinen, ja vaikka onkin nain iso paikka (kai jotain 12 miljoonaa asukasta suunnilleen), etenkin keskustan alue missa sita nyt itse on liikkunut, tuntuu juuri sopivan kokoiselle. Taalla myos blondikin sulautuu paremmin joukkoon, kun argentiinalaiset (tai no ainakin nama porteñot taalla Buenos Airesissa) on enemman eurooppalaisen nakoisia. Taalla jopa uskaltauduin samaisesta syysta menna leikkauttamaan hiuksenikin (mita Chilessa ei kylla voi tehda), ja tuli viela lopputuloksestakin oikein hieno! Eipa tarvitse vahaan aikaan nyt itse alkaa taas saksimaan. :)
Toissapaivana paljastui kuitenkin vahan taman lahes-taydellisen kaupungin kaantopuolikin. Normaalisti keskustan kaduilla ei paivasaikaan juurikaan nae kerjalaisia, mutta illalla tietenkin tulevat taas esiin nama pahvinkeraajat ym. Eilen kuitenkin tutustuin yhteen suunnilleen ikaiseeni tyttoon, jolta satuin kysymaan tieta La Bocan El Caminito -alueelle, ja taytyy kylla sanoa etta taas vahan pysaytti. Tytto, joka lykkasi rattaissa parivuotiasta tytartaan, sanoi olevansa matkalla El Caminiton nurkalle, ja etta voisin siina hanta seurata sinne. Matkalla alettiin jutella, ja kavi ilmi lapsista puhuttaessa, etta taman naisen tekisi kovasti mieli saada lisaakin lapsia, mutta taloudellinen tilanne ei siihen anna myoden, silla hanella ei kotona ole esimerkiksi itsellaan sankya ollenkaan, sen verran oli saanut rahaa saastetyksi, etta pikkutytolle oli jostain jonkinlainen sanky loytynyt, mutta aiti itse nukkuu sitten lattialla. Nuoren naisen hampaaton hymy on kylla kieltamatta aika hurjan nakoinen. Nama tilanteet on aina jotenkin sellaisia ettei niihin osaa tottua, vaan ne pysayttaa aina ihan yhta kovasti. Ja tietenkin pitaakin.
No, vahan iloisempiin asioihin. Hassua on se, etta taalla kaikki luulee mua chilelaiseksi. :) Tosi moni on kysynyt, oonko jostain Chilen etelaosista kotoisin, kun on niin hassu yhdistelma etta puhun vahvalla chilelaisella aksentilla, mutta oon kuitenkin nain vaalea. Loytyy sitten tietty niitakin, jotka pitaa jenkkina, varsinkin kun olen nyt liikkunut taalla yhden hostellilta tutun saksalaistyton kanssa ja puhutaan keskenamme englantia. Ehka hauskin arvaus on ehka kuitenkin ollut se etta olisin brasilialainen! Sita on taalla jo arvaillut moni, mista lienee tullut se mieleen. :)
Kaupunki on jo neljan kavelyntayteisen paivan aikana tullut ihan kiitettavan hyvin tutuksi, kiitos myos Elinan ystavan Alejandron (ja siis kiitos tietenkin Elina!), joka on jaksanut nayttaa kaupunkia ja keskustella politiikasta. :) Ja tietenkin olen kaynyt syomassa pihvia ja kuuntelemassa tangoa - tietenkin. Huomenna olisi viela edessa Evitan hauta ja ehka vahan sellaista yleista kavelya ja valokuvausta, lauantaina sitten kaiketi jotkut bileet (voi olla etta tanaankin), ja sunnuntaina lautalla sitten Uruguayhin.
Nyt kuittaan taalta talla kertaa, lisaa kuulumisia sitten Uruguaysta.
Chau chau!
Neljas paiva siis nyt menossa taalla Buenos Airesissa, blogin paivityksessa meni hiukkasen aikaa, kun jostain syysta hostellini nettikoneilla on kielletty cookiessien kaytto eika siis saa blogiakaan paivitettya. Typeraa. No, nyt siis kuitenkin kuulumisia taalta.
Olen ihan rakastunut jo BA:iin. Ei tata kaupunkia ihan turhaan kehuta... Tosi erilainen paikka, verrattuna esimerkiksi Santiagoon. Buenos Aires on tosi eurooppalaisen tuntuinen, ja vaikka onkin nain iso paikka (kai jotain 12 miljoonaa asukasta suunnilleen), etenkin keskustan alue missa sita nyt itse on liikkunut, tuntuu juuri sopivan kokoiselle. Taalla myos blondikin sulautuu paremmin joukkoon, kun argentiinalaiset (tai no ainakin nama porteñot taalla Buenos Airesissa) on enemman eurooppalaisen nakoisia. Taalla jopa uskaltauduin samaisesta syysta menna leikkauttamaan hiuksenikin (mita Chilessa ei kylla voi tehda), ja tuli viela lopputuloksestakin oikein hieno! Eipa tarvitse vahaan aikaan nyt itse alkaa taas saksimaan. :)
Toissapaivana paljastui kuitenkin vahan taman lahes-taydellisen kaupungin kaantopuolikin. Normaalisti keskustan kaduilla ei paivasaikaan juurikaan nae kerjalaisia, mutta illalla tietenkin tulevat taas esiin nama pahvinkeraajat ym. Eilen kuitenkin tutustuin yhteen suunnilleen ikaiseeni tyttoon, jolta satuin kysymaan tieta La Bocan El Caminito -alueelle, ja taytyy kylla sanoa etta taas vahan pysaytti. Tytto, joka lykkasi rattaissa parivuotiasta tytartaan, sanoi olevansa matkalla El Caminiton nurkalle, ja etta voisin siina hanta seurata sinne. Matkalla alettiin jutella, ja kavi ilmi lapsista puhuttaessa, etta taman naisen tekisi kovasti mieli saada lisaakin lapsia, mutta taloudellinen tilanne ei siihen anna myoden, silla hanella ei kotona ole esimerkiksi itsellaan sankya ollenkaan, sen verran oli saanut rahaa saastetyksi, etta pikkutytolle oli jostain jonkinlainen sanky loytynyt, mutta aiti itse nukkuu sitten lattialla. Nuoren naisen hampaaton hymy on kylla kieltamatta aika hurjan nakoinen. Nama tilanteet on aina jotenkin sellaisia ettei niihin osaa tottua, vaan ne pysayttaa aina ihan yhta kovasti. Ja tietenkin pitaakin.
No, vahan iloisempiin asioihin. Hassua on se, etta taalla kaikki luulee mua chilelaiseksi. :) Tosi moni on kysynyt, oonko jostain Chilen etelaosista kotoisin, kun on niin hassu yhdistelma etta puhun vahvalla chilelaisella aksentilla, mutta oon kuitenkin nain vaalea. Loytyy sitten tietty niitakin, jotka pitaa jenkkina, varsinkin kun olen nyt liikkunut taalla yhden hostellilta tutun saksalaistyton kanssa ja puhutaan keskenamme englantia. Ehka hauskin arvaus on ehka kuitenkin ollut se etta olisin brasilialainen! Sita on taalla jo arvaillut moni, mista lienee tullut se mieleen. :)
Kaupunki on jo neljan kavelyntayteisen paivan aikana tullut ihan kiitettavan hyvin tutuksi, kiitos myos Elinan ystavan Alejandron (ja siis kiitos tietenkin Elina!), joka on jaksanut nayttaa kaupunkia ja keskustella politiikasta. :) Ja tietenkin olen kaynyt syomassa pihvia ja kuuntelemassa tangoa - tietenkin. Huomenna olisi viela edessa Evitan hauta ja ehka vahan sellaista yleista kavelya ja valokuvausta, lauantaina sitten kaiketi jotkut bileet (voi olla etta tanaankin), ja sunnuntaina lautalla sitten Uruguayhin.
Nyt kuittaan taalta talla kertaa, lisaa kuulumisia sitten Uruguaysta.
Chau chau!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)